Jotkut ihmissuhteet päättyvät ilman sanoja. Ilman päätöstä, ilman paluuta. Vain tila, josta tulee liian ahdas. Vain sydän, joka ei enää anna itsensä odottaa. Ja rauha, joka tulee, kun et enää etsi sitä sieltä, mistä kaikki on jo sanottu – jopa hiljaisuudessa.
Jossain vaiheessa tapahtuu jotain näkymätöntä. Ei ole enää taistelua, ei enää todistelua. Vain ymmärrys siitä, että jokin on päättymässä. Hiljaa, melkein lempeästi. Ja juuri siksi se sattuu eri tavalla. Kun sisällä herää tunne, että se, mikä ennen lämmitti, nyt jäähtyy, käy selväksi, ettei yhteistä suuntaa enää ole.
Aiemmin jaetut arvot etääntyvät yhä enemmän toisistaan. Sanat menettävät merkityksensä. Katseet eivät enää kohtaa siellä, missä vastaukset ennen olivat. Eikä enää ole kysymys siitä, kuka on syyllinen. Koska kyse ei ole syyllistämisestä. Kyse on kasvusta. Ja siitä, että jotkut ihmiset eivät pysty jatkamaan elämäänsä – ainakaan samalla tavalla.
Etäisyys tapahtuu hiljaa
Kaikki alkaa näennäisen merkityksettömistä hetkistä. Lyhyitä vastauksia. Sanomatta jääneitä ajatuksia. Sanat, jotka jäävät ilmaan, koska kukaan ei kuule niitä. Sitten käy selväksi, ettei kokonaisuudelle ole enää tilaa – vain niille palasille, jotka jotenkin ovat edelleen olemassa tottumuksesta.
Helppoutta ei ole enää. Kaikki mikä ennen oli rentoa, tuntuu nyt velvollisuudelta. ilman rakkautta Se on ponnistelua, ei läheisyyttä. Ja hiljaisuus, joka ennen merkitsi lohtua, puhuu nyt etäisyydestä.
Läheisyys vaatii enemmän kuin läsnäoloa
Kuka tahansa voi olla läsnä. Mutta todellinen läheisyys vaatii vaivaa. Halukkuutta kuulla vaikka sitä ei sanottu ääneen. Tunne siitä, että sydän ei hakkaisi seinää vasten, vaan jossain toisessa sydämessä.
Kun sitä ei ole, ihmissuhteet alkavat tyhjentyä. Rakkaus, joka ei kasva ihmisen mukana, ei kasva mihinkään. Ja jos muutokselle ei ole tilaa, jos ei ole avoimuutta toiselle totuudelle, niin... vain varjo jää jäljelle siitä, mikä kerran oli olemassa.
Kun jääminen käy mahdottomaksi
On mahdotonta jäädä piilottamaan todellisuuttaan, jotta kaikki näyttäisi olevan kunnossa. Kun sisäinen maailma kasvaa ulos kerran hyväksymistään puitteista, jokin muuttuu. Ei uhmakkuudesta – vaan tyynestä ymmärryksestä, ettei se enää onnistu.
Keho alkaa hylkää teeskentelevät hymytSielu hylkää pinnallisuuden. Ja arvot, jotka kerran haudattiin sopeutumisen alle, ja arvot, jotka ovat kauan odottaneet taustalla, nousevat vihdoin etualalle. Pystyasento ei enää hae vahvistusta – se yksinkertaisesti säteilee sitä, mitä se on. Selkäranka suoristuu. Näkymä kirkastuu. Vaikka silmäsi olisivat väsyneet.
Lähtö ei ole pako – se on valinta
Se, että kävelee pois jostakin, mikä ei enää tarjoa tilaa totuudelle, ei ole heikkoutta. Se on sisäisen kypsyyden ilmaus.Se on kyky erottaa muistot nykyhetkestä. Ja valita itsensä, vaikka se tarkoittaisikin, että polku olisi hetken hiljaisempi.
Ne, jotka eivät pysty rakastamaan kasvussa, eivät voi seurata sinua. Tulee piste, jolloin selittämistä ei enää tarvita. Kävele vain. Pois kaikesta. Ja eteenpäin. – siihen, mikä sinua kutsuu. Rauhaan. Syvyyteen. Kokonaisuuteen.
