Opetit minulle enemmän kuin olisin koskaan odottanut. Tekojenne – en sanojenne – kautta rakensin maailman, jota nyt kannan mukanani. Ei selitystä, ei ohjeita. Juuri sillä, mitä olit.
Suhteemme ei kaivannut suuria sanoja, selvennettyjä statusseja tai epämääräisiä lupauksia. Hän oli hiljainen, mutta kokonainen. Jotenkin sanoinkuvaamatonta. Olit läsnä silloinkin, kun et sanonut mitään.. Ja juuri tässä aloin ymmärtää enemmän kuin kaikissa selityksissä yhteensä. Ei siksi, että haluaisit näyttää minulle jotain. Mutta koska olit yksinkertaisesti juuri sellainen kuin olet.
Et antanut mitään ohjeita. Et korjannut sitä. Sinä vain seurasit minua. Ja tässä kohtaa tunsin ensimmäistä kertaa, mitä tarkoittaa tulla nähdyksi ilman tuomitsemista. Paineettomuudestasi huolimatta sain tilaa tulla omaksi itsekseni. Ei sinun takiasi. Itselleni – kanssasi. Kun et pyytänyt mitään, teit parhaasi.
Se ei ollut rakkautta klassisessa mielessä.
Se ei ollut tulinen, se ei ollut kaoottinen. Se ei ollut satua. Mutta hän oli oikeassa.. Perhe. Hiljainen. Perustavanlaatuinen. Kuin jotain, mikä ei kaipaa selityksiä. Se oli siinä, miten annoit minun kulkea omaa polkuani. Ja siinä, miten pysyit rinnallani, kun kaaduin. Ei pelastajana. Ihmisenä, joka ymmärtää, että joskus ihmiset tarvitsevat vain jonkun näkevän heidät – silloinkin kun he ovat surullisia.
Tapasi ovat hiljaa asettuneet minuun.
Kaikki mitä en huomannut ennen kuin olit poissa. Tavalla, jolla asetin kupin. Siinä tauossa ennen vastausta. Tavallaan minä joskus mieluummin peräännyn kuin selitän. Et ottanut minulta mitään – annoit minulle osan itsestäsi, joka hitaasti sulautui minun osaani.. Ei pakottamista. Ei tarkoitusta. Pysyit sisälläni, kuin hiljainen tapa, jota et koskaan huomaa ennen kuin kaipaat sitä.
Voimaa ilman teatraalisuutta
Voimasi ei ollut meluisa. Jäit, vaikka olisi ollut helpompi lähteä.. Ja juuri sitä opetusta tarvitsinkin – vakaus ei kaipaa suosionosoituksia. Että rakkaus ei huuda. Ja tuo turvallisuus ei ole pröystäilevää, vaan luotettavaa. Läsnäolosi on osoittanut minulle, ettei sinun tarvitse voittaa ollaksesi riittävä. Sinun täytyy vain olla – kokonainen, epätäydellinen, mutta aito.
Et korjannut minua – autoit minua löytämään itseni.
Kun olin hämmentynyt, et opastanut minua. Et vain paennut. Ja juuri siksi uskalsin jäädä. Et opettanut minua elämään. Näytit minulle, että voin elää omaa elämääni.. Ja se on voimakkain lahja, jonka ihminen voi toiselle antaa. Ei komentava. Ei ohjeita. Vain tila, jossa voin hengittää, kasvaa, pudota, palata – ja pysyä omana itsenäni.
Jäit, vaikka et enää ole täällä.
Hiljainen läsnäolosi kaikuu yhä sisälläni. Ei nostalgiana. Ei kuin haava. Kuin jokin arvokas asia, joka jätti jälkensä. Kävelen eteenpäin. Yksin, muttei tyhjänä. Koska minulla on jotakin, jolla ei ole nimeä – ja silti tiedän, että se on sinun.
Et ole tarina, jonka täytyy päättyä. Olet se osa minua, joka puhuu, vaikka kaikki hiljenee.
