Väheneekö kipu todella ajan myötä? Onko mahdollista unohtaa, kun muisti vielä välkkyy jokaisessa katseessa, jokaisessa hengityksessä? Miksi surun pitäisi olla jotain, jonka on loputtava, ikään kuin sillä olisi viimeinen käyttöpäivä?
Suru ei ole hetki, vaan muutos
Suru ei ole yhdestä päivästä eikä yhdestä jaksosta kiinni. Se ei haalistu vuodenaikojen vaihtuessa tai kun aikaa kuluu tarpeeksi. Se jää, eri muodossa. Hiljainen, mutta vahva. Se ei tuhoa, vaan luo. Se kertoo jotain syvällisempää – että menetys on jotain, jota ei voi yksinkertaisesti jättää pois, kuten vanha takki.
Se pysyy osana tietoisuutta, entisten halausten ja sanojen varjona, joita ei enää kuulla, mutta joita ei koskaan unohdeta. Se ei ole valokeilassa joka päivä, mutta se ei ole koskaan kaukana. Muisto siitä, mikä oli, ei ole este – se on muistutus siitä, että jokin oli totta.
Kun kaikki ympärillä jatkuu, mutta sisällä pysähtyy
Kun kaikki jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut, sisustus muuttuu. Aiemmin iloa tuoneista tiloista tulee hiljaisuuspisteitä. Sanoista, jotka olivat kerran arkisia, tulee arvokas muisto. Ja joka hetki, joka tulee, tuntuu, että jotain puuttuu.
Kyse ei ole vain ihmisen poissaolosta. Se kertoo mahdollisuuksien, unelmien ja yhteisten päivien menettämisestä, jotka eivät koskaan tule toistumaan. Kaikki mitä olisi voinut olla, jää sanomattomien maailmaan. Ja tässä maailmassa hiljainen suru elää, ei taakana, vaan todisteena sen arvosta, mikä on menetetty.
Kysymyksiä, joihin ei etsitä vastausta
Sydän ei tunne kalenteria. Se ei laske viikkoja tai vuosia. Se ei mittaa menetyksiä tunneilla, vaan jäljellä olevien tunteiden syvyyden perusteella. Rakkaus, joka kerran kosketti sisäistä, ei ole jotain, jota ei voida hylätä, koska tietty aika on kulunut.
Suru ei ole merkki heikkoudesta, vaan todiste uskollisuudesta.. Hiljaisessa uskollisuudessa on voimaa. Tyhjyyden hyväksymisessä on suuruutta. Se ei ole elämästä luopumista, vaan kunnioituksen osoittamista sitä kohtaan, mikä oli kerran osa sydäntä.
Suru opettaa...
Suru opettaa kärsivällisyyttä, hiljaisuus opettaa kuuntelemista.. Älä lopeta elämää - muuta sitä. Muuta näkökulmaasi, muuta prioriteettejasi, muuta tapaasi tuntea. Se johtaa syvempään ymmärrykseen, suurempaan myötätuntoon.
Se, joka kantaa surua, kävelee eri tavalla. – ei hitaammin, vaan tietoisemmin. Hän ei etsi täydellisyyttä, vaan todellisuutta. Kaikki, mikä tulee sisään, suodattuu eri tavalla tämän sisäisen hiljaisuuden läpi. Ja juuri tämä antaa menettäneelle uuden valtamuodon – ei äänekkäästi, vaan sinnikkäästi.
Tunteminen on sallittua
Suruasi ei tarvitse peitellä. Ei tarvitse selityksiä. Se, mikä jää sydämeen, on osa uutta kokonaisuutta. Ei haavana, vaan jälkenä jostakin, joka oli vilpitöntä.
Olkoon surun paikka, jossa hellyyttä vaalitaan.. Ei taakana, vaan sisäisenä muistona syvyydestä, joka kerran oli. Ja se on edelleen – jokaisessa vaiheessa, jokaisessa sisäänpäin katsomassa.
Se mikä oli totta - rakastava - ei koskaan katoa. Muuttaa. Se jää. Ja tämä on juuri sydämen hiljainen voitto.
