Väsyt hitaasti. Ei yhdellä askeleella, vaan tuhansilla pienillä askeleilla. Kun annat joka päivä vähän enemmän periksi. Itsellesi. Kun rikot rajoja, vannoit itsellesi, ettet koskaan ylitä niitä. Kun olet hiljaa välttääksesi konfliktia. Kun hymyilet, vaikka kurkussasi tuntuu repeämä.
Viimeinen kerta ei tule yhtäkkiä. Se tulee hitaasti. Se ei tule päätöksenä, vaan oivalluksena.. Se tihkuu hitaasti pienten rakojen läpi, arjen hiljaisuudesta, pitkistä illoista ilman näköalaa. Vuosien pettymysten kasaantuessa kuin pölyä.
Kuukausien hiljaisuudella, joka huutaa kovempaa kuin mikään väittely. Viikkojen ajan vakuuteltuani itselleni, että ehkä se on vielä mahdollista... että ehkä meitä ympäröivässä pimeydessä on vielä toivoa... ...ettemme ole vielä kokonaan kadonneet toisilleen sydämestä.
Se tapahtuu hitaasti.
Se vain seisoo viimeisen kerran paikallaan. Ilmassa, meidän välillämme, kuin jotain mitä molemmat tunnemme, mutta emme sano sitä ääneen. Kuin näkymätön usva, jonka molemmat näemme, mutta teeskentelemme, ettei sitä ole. Kuin kipu, josta tulee niin jokapäiväistä, että sitä tuskin tunnistaa.
Olin väsynyt.. Väsynyt ytimeen asti. Selityksistä, joihin ei vastattu, kuten väärään osoitteeseen lähetetyistä kirjeistä. Merkityksettömistä haleista, joista on tullut vain tapa, ei välttämättömyys. Katsellessani sinun ajelehtivan pois, kun sinä olit kauan sitten poissa jossain muualla, maailmassa, johon et minua kutsunut. On kuin katsoisit lävitseni, kuin olisin muuttunut näkymättömäksi.
Poissaolosi oli pahempi kuin mikään lähtö.. Koska olit täällä, mutta samaan aikaan et ollut. Koska voisin kurottaa käteesi, mutta en sydäntäsi. Koska kuulin äänesi, mutten ajatuksiasi. Yksin oleminen on yksi asia, mutta yksinäisyys rakkaan ihmisen kanssa on aivan erityinen helvetti.
Olin siellä.
Ruumiin kanssa, joka yhä odotti sinua kosketus. Sydämellä, joka yhä toivoi ihmettä, vaikka järki oli jo kauan sitten tiennyt totuuden.
Kaiken, mitä halusin sanoa sinulle, olen jo sanonut sinulle sata kertaa.. Sadalla tavalla. Sanoilla, katseilla, kosketuksilla, kyynelillä. Ja sinä – yhä uudelleen ja uudelleen – et kuullut. Kuulitko... eikä se liikuttanut sinua. Se on kuin heittäisi kiviä kuiluun ja odottaisi kaikua, jota ei koskaan tule.
En puhunut sinä päivänä enää.
En ole enää vakuuttanut sinua. En enää kysynyt missä olit - koska tiesin. Olit siinä, kehosi täytti tilan, mutta mielesi oli muualla. Mutta et ollut enää kanssani. Olit joku jonka vieressä istuin, mutta silti tunsin oloni... yksinäiseksi. Kuin vieraat ihmiset, jotka jakavat tilan, mutta joilla ei ole enää mitään yhteistä.
Tapasinettä minusta on tullut sinulle tapa. Ei enää valinnanvaraa, ei enää halua, ei enää prioriteetteja. Joku, joka on siellä. Joka on aina paikalla. Kuin osa asuntoa, jota et enää huomaa. Ja sinä lakkasit valitsemasta. Vain sinä - vierelläni. Ei minun kanssani. On kuin olisimme kaksi ihmistä, jotka elävät rinnakkain, mutta eivät enää näe toisiamme.
Ja sitten… minä pysähdyin
Ei vihasta ja kostonhimosta. Ei vihasta, joka haluaa kipua. Yksinkertaisesti siksi, etten jaksanut enää.. Koska välillämme oli niin paljon tyhjyyttä, ettei mikään halaus voinut sitä täyttää. Liian paljon hiljaisuutta, ettei mikään keskustelu voinut peittää alleen. Se hiljaisuus, jossa ihminen hajoaa – hitaasti, huomaamattomasti. Ne, joissa olet samassa tilassa, mutta et ole enää läsnä sisällä, vain ulkoinen kuva siitä, mitä kerran olit.
Lähdin.
Ei draamaa. Ei sanoja, mikä vain toistaisi jo sanotun. Koska olen jo sanonut kaiken, jokaisen pyynnön, jokaisen toiveen, jokaisen varoituksen. Koska olet kuullut kaiken ennenkin, aivan kuin joku joka ei halua kuulla totuutta.
Viime kerralla kun taistelin puolestamme... Että joskus rakkauden suurin todiste ei ole jääminen, vaan lähteminen - kun tiedät, ettet ole enää toiselle aurinko, vaan varjo.
