Noah Hawleyn ”Alien: Earth” (FX/Hulu) tuo toiminnan kotiin: vuoteen 2120, kaksi vuotta ennen alkuperäisen elokuvan tapahtumia. Kun tutkimusalus USCSS Maginot palaa 65 vuoden kryogeenisen hoidon jälkeen, Maassa räjähtää painajainen – jota pyörittävät megayritykset. Sen keskipisteenä on Wendy (Sydney Chandler), lapsen tietoisuus aikuisen synteettisessä ruumiissa, ja maailma, jossa huippupedot eivät vain piileskele kuiluissa.
Hawley-sarja Avaruusolento: Maa on kunnianhimoinen mutta nokkela ”läpileikkaus” ”Alien”-saagan DNA:sta: kunnioittaen Ridley Scottin myyttistä estetiikkaa, mutta omalla ajatuksellaan, että todelliset hirviöt ovat itse asiassa planeetan valloittaneet yritykset. Vuonna 2120, vain kaksi vuotta ennen ensimmäisen elokuvan tapahtumia, se alkaa turvalliselta ja tutulta maaperältä – yritysalus Weyland-Yutanin uumenissa, jossa Maginotin miehistö laskee kuukausia paluuseen kiertoradalle... kunnes anturit menevät sekaisin, protokolla pettää ja ”näytteet” yhtäkkiä tempataan suoraan Maahan. Sitten totuudet ja kylkiluut alkavat murtua.
”Alien: Earthin” tuorein puoli on se, että sarja tarkastelee vakavasti, miltä maailma Maan päällä näyttää, kun maat ovat vain oksia yritysviidakossa. Prodigy City – jota sarjassa kutsutaan myös nimellä New Siam – on vetinen metropoli, jossa on kanavia, neonsiltoja ja kuolevaa keskiluokkaa. Se on rakennettu thaimaalaisista paikoista, jotka antavat sarjalle orgaanisen, käsin kosketeltavan rakenteen. Tämä ei ole steriili tulevaisuus; tämä on retrofuturistinen dystopia, jossa todellisuus hikoilee. Visuaalinen ilme yhdistää käytännöllisiä tehosteita ja harkittua tietokonegrafiikkaa, joten pedot tuntuvat eläviltä ja kaupungit kuluneilta ja todellisilta.
Hawley ei kitsastellut suurissa ideoissa. ”Alien: Earth” määrittelee selvästi huomisen kolme ”tyyppiä”: kyborgit, synteettiset olennot ja hybridit – jälkimmäiset ovat jännittävimpiä ja moraalisesti epäselvimpiä. Wendy (Sydney Chandler) on lapsi, joka on siirretty aikuisen synteettiseen kehoon, ensimmäinen ”onnistunut” hybridi ja tarinan emotionaalinen keskipiste. Hänen dynamiikkansa veljensä Hermitin (Alex Lawther), suojelevan kylmän synteettisen Kirshin (Timothy Olyphant) ja hänen ympärillään olevan hämmentävän maailman kanssa osoittavat, että sarja ei ole vain selviytymisestä, vaan siitä, mitä ihmisyys tarkoittaa.
Jos ”Alienissa” yleensä taistelemme yhtä hirviötä ja yhtä salaista muistiota vastaan, tässä saamme kokonaisen hirviöiden ja meemien ekosysteemin. Hawley esittelee ksenomorfien rinnalle uusia luomuksia ja järjestää ne dramaattiseksi kaareksi, joka eskaloituu kabinettien kuiskauksista kaupunkien paniikkoihin. Se toimii yllättävän hyvin – osittain siksi, että kauhu syntyy ideoista (kuolemattomuus tuotteena) ja vasta sitten hampaista. Kyllä, veri pulppuaa taas, mutta eniten kirpaisee kylmä logiikka.
Avain tähän maailmaan on triljoonaa poikaa henkivä Boy Kavalier (Samuel Blenkin), Prodigy-yhtiön toimitusjohtaja, joka kutsuu laboratoriotaan ”Neverlandiksi” ja hybridilapsia ”Lost Boysiksi”. ”Peter Pan” ei ole vain vitsi käsikirjoittajille; se on yhteinen lanka ikuisesta lapsuudesta, vallasta ilman vastuuta ja siitä, mihin asti yritykset ovat valmiita menemään voittaakseen kuoleman. Ensimmäisten jaksojen nimet ovat siksi varsin osuvasti ”Neverland” ja ”Mr. October” – ilkikurisia ja samalla kammottavia.
Myös alan parametrit on hiottu tarkasti. Sarjan tuotti FX, Ridley Scott on sen vastaava tuottaja ja musiikin on säveltänyt Jeff Russo, ja se kuuluu sykkivissä, kylmissä repliikissä, jotka pitävät tahdin ilmakuilun hiljaisuuden ja toiminnan jyskytyksen välillä. Tuloksena on televisio, jossa on elokuvamainen sävy: vallan kannanotot soivat matalalla äänellä, kun Maginot-miehistö menettää hallinnan ja Prodigy muuttaa ihmiset tuotteiksi.
Ensi-illan ja katsomisohjeiden osalta: ”Alien: Earth” sai ensi-iltansa 12. elokuuta tuplaotsikkona FX:llä ja Hululla (kansainvälisesti Disney+:lla); ensimmäisellä kaudella on kahdeksan jaksoa, jotka julkaistaan viikoittain finaaliin asti 23. syyskuuta. Jaksojen lista – ”Metamorphosis”:sta ”The Real Monsters”:iin – osoittaa hyvin, mihin Hawley on menossa: kysymykseen siitä, keitä oikeat hirviöt ovat, kun valot syttyvät.
Näyttelijäkaarti on erinomaisesti valittu ja kansainvälinen: Chandlerin, Olyphantin ja Lawtherin lisäksi Samuel Blenkin, Essie Davis (Dame Sylvia) ja Adarsh Gourav (Slightly) loistavat muodostaen haurauden ja vaaran sävyttämän kokonaisuuden, jossa jokainen piilottaa jotakin. Juuri näin ”Alien”-sarjan kuuluukin hengittää: hillityllä kuiskauksella ennen huutoa.
Vastaanotto? Tähän mennessä vaikuttavaa. Kauden arvosana Rotten Tomatoesissa on 94 % (noin 78 arvostelun perusteella), ja Metacriticilla on vankat 85, mikä nostaa sarjan jo nyt "pakko katsoa" -alueelle. Nämä eivät ole vain numeroita; ne tarkoittavat, että kokeilu – elokuvasarja premium-televisioformaatissa – on onnistunut, koska se ei ole vain kopioinut maailmaa, vaan laajentanut sitä perusteellisesti.
Jos ”Alien: Romulus” toi ksenomorfin takaisin elokuvateattereihin viime vuonna, ”Alien: Earth” todistaa, että televisio voi rakentaa laajemman pelon ja ideoiden biotoopin. Huippuluokan tuotanto (Thaimaa kaikessa monimuotoisuudessaan), rikas tarinaperintö (Uusi Siam/Ihmekaupunki) ja kuolemattomuuden huomioon ottaminen liiketoimintamallina toimivat kuin yksi, kauniisti kalibroitu kone. Kauhu on fysiologian kysymys; perimmäiset pedot – eikä yllättäen – on otettu huomioon kirjanpidossa. Jos mietit, mihin sarja päätyy, finaalin nimi vihjaa tarpeeksi: ”Oikeat hirviöt”. Silloin ehkä vihdoin myönnämme, että vaarallisimmat saalistajat ovat niitä, jotka allekirjoittavat palkkakuitit.
