Monet ihmiset uskovat, että riittää, että hyväksymme itsemme sellaisina kuin olemme. Mutta henkilökohtainen kasvu vaatii meiltä jotain enemmän: vaivaa, muutosta ja jopa epämukavuutta. Jos pysymme koko ajan samoina, emme edisty.
henkilökohtainen kasvu
Vanhempien anteeksianto on usein yksi vaikeimmista emotionaalisista haasteista. Se on erityisen tuskallista, jos toinen osapuoli ei koskaan myönnä virheitä tai pyydä vilpittömästi anteeksi. Anteeksianto ei kuitenkaan ole lahja haavat aiheuttaneelle, vaan välttämätön vapautuminen omalle sisäiselle rauhalle.
Mies. Karismaattinen, älykäs, mielenkiintoinen. Mutta tunteiden suhteen se on kuin yrittäisi syleillä sumua. Hän on läsnä niin kauan kuin hänelle sopii. Hän katoaa päiväkausiksi varoittamatta. Hän sanoo juuri sen verran, että pitää sinut koukussa, mutta ei koskaan tarpeeksi, jotta tuntisit olosi turvalliseksi. Tämä on emotionaalisesti tavoittamaton mies.
Olet aina tavoitettavissa. Työtoveri tarvitsee apua projektissa, vaikka olet työläs. Ystävä tarvitsee kyydin, vaikka olit suunnitellut rauhallisen illan kotona. Perheenjäsen odottaa sinun järjestävän juhlat, vaikka kukaan ei pyytänyt. Ja sanot kyllä melkein joka kerta. Ei siksi, että todella haluaisit, vaan koska sinulta vaikuttaa siltä, että sitä odotetaan.
Miten päästä yli entisestä? Ensimmäisellä viikolla olet shokissa. Toisella viikolla suuttumus iskee. Kolmannella viikolla heräät ja hetkeksi unohdat, mitä tapahtui. Sitten muistat ja kipu on taas läsnä, tuoreena kuin ensimmäisenä päivänä. Kukaan ei kertonut sinulle, että erosta toipuminen tulisi aaltoina, ei suoraan ylöspäin suuntautuvana linjana. Kukaan ei kertonut sinulle, että sinulla olisi hyviä ja huonoja päiviä ja että se olisi täysin normaalia.
Perfektionismi ei ole hyve. Se ei ole merkki korkeista vaatimuksistasi, eikä se todellakaan ole todiste ylemmyydestäsi. Se on neuroosi. Se on se pieni, paha ääni, joka herättää sinut kolmelta aamuyöllä ja soittaa sinulle nauhan kymmenen vuotta vanhasta virheestä.
Traumaattinen kiintymyssuhde on mekanismi, joka syntyy, kun parisuhde sattuu, mutta et vieläkään pysty päästämään irti. Kyse ei ole tunteista, vaan vanhasta kaavasta, joka toistuu, kunnes tunnistat sen. Monet ihmiset jäävät suhteisiin, jotka tukahduttavat heidät. Eivät siksi, että he olisivat onnellisia, vaan koska he pelkäävät lähteä, koska he eivät tiedä, miten muuten. Koska on helpompi jäädä johonkin huonoon kuin aloittaa alusta ilman takeita.
Joskus ihmissuhteet eivät hajoa, ne vain pysyvät. Niistä tulee jotain, mitä kannamme mukanamme, koska olemme tottuneet niiden painoon. Lähteminen ei satu tarpeeksi, eikä se anna tarpeeksi jäädäkseen. Ja juuri siinä välitilassa alkavat kysymykset, joita yleensä lykkäämme pisimpään. Ole jonkun sellaisen kanssa, joka valitsee sinut!
Matkustaminen ei korjaa elämää. Se ei pyyhi pois ongelmia eikä tuo vastauksia matkalaukussa. Mutta se tekee jotain, mikä ei melkein koskaan toimi kotona: se pysäyttää hetkeksi automatismin, jossa ongelmat yleensä kasvavat itsestään.
Mitä tapahtuu, kun päivä päättyy ja pääsi työskentelee edelleen täydellä teholla? Kun samat lauseet, keskustelut, huolet ja mahdolliset skenaariot toistuvat mielessäsi yhä uudelleen ja uudelleen? Miksi juuri silloin, kun eniten tarvitset rauhaa ja hiljaisuutta, aivosi kieltäytyvät yhteistyöstä?
Miksi tunnet silti tyhjyyttä jonkun lähellä, joka on "täysin kunnossa"? Miksi parisuhde ei satu, mutta ei tee sinua onnelliseksi? Ja miksi olet itse asiassa enemmän huolissasi yksin olemisesta kuin suhteen mahdollisesta hajoamisesta? Se ei ole rakkautta.
Kateus on tunne, jota harvoin ilmaistaan suoraan. Sitä ei juuri koskaan ilmaista ääneen, ja se piilotetaan lähes aina ystävällisyyden, huolenpidon tai jopa tuen ulkokuoren taakse. Mutta on olemassa pieni, lähes huomaamaton merkki, joka paljastaa enemmän kuin kateelliset ihmiset haluaisivat myöntää. Ja juuri tätä merkkiä toistetaan niin johdonmukaisesti, että sitä on mahdotonta sivuuttaa.