Onko mahdollista säilyttää muistoja kasaamatta niitä laatikoihin ja laatikoihin? Miksi ajatus jonkin heittämisestä pois saa meidät usein tuntemaan syyllisyyttä? Onko todella välttämätöntä säilyttää kaikki, jotta menneisyys ei katoa?
henkilökohtainen kasvu
Mustasukkaisuus ilmenee usein ilman todellista syytä – tai ainakaan ilman selitettävää syytä. Se ei aina liity toiseen ihmiseen, vaan tunteeseen siitä, että jokin suhteessa tai itsessämme ei ole enää vakaa. Sen sijaan, että työntäisimme sen heti pois, joskus kannattaa pysähtyä ja kysyä, mitä se yrittää meille kertoa.
Miksi reagoida jokaiseen epäoikeudenmukaisuuteen? Tuoko reagointi todella helpotusta vai vain uuden taakan? Ja onko vetäytyminen joskus rohkeampaa kuin vastakkainasettelu?
Olit poissa, kun maailma vaipui hiljaisuuteen ja pimeyteen. Lähdit juuri silloin, kun eniten tarvitsin läheisyyttä. Miksi? Kysymykseen ei ole välittömiä vastauksia, mutta se avaa tilaa pohdinnalle. Tämä tila oli tyhjä pitkään, mutta juuri tässä tyhjyydessä alkoi jotain uutta. Poissaolosta syntyi voima. Hiljaisuudesta muodostui ääni. Hylkäämisestä nousi esiin itsenäisyys, joka ei tänään tarvitse ulkoista vahvistusta.
Miksi olet jatkuvasti väsynyt, vaikka näyttää siltä, ettet tee mitään liian rasittavaa? Miksi meistä tuntuu, että meidän täytyy aina korjata, parantaa tai kuroa umpeen jotain, vaikka emme koskaan todella saavuta tyytyväisyyden pistettä?
Suhteet hajoavat. Se ei tapahdu yhtäkkiä. Ei ole riitaa, ei dramaattisia jäähyväisiä, ei suuria sanoja. Huomaat vain eräänä päivänä, että pidättelet itseäsi keskusteluissa, ettet enää selitä kaikkea, mitä tunnet, koska tiedät, ettei sitä ymmärretä. Huomaat, että olet tullut hiljaisemmaksi, varovaisemmaksi, vähemmän vaativaksi. Ei siksi, että suhde olisi muuttunut, vaan koska sinä olet muuttunut. Ja sitten, ensimmäistä kertaa, herää kysymys, jota olet vältellyt pitkään: voitko silti rakastaa jotakuta, jos et voi enää kasvaa hänen kanssaan?
Et voi piiloutua ja teeskennellä, ettet ole vastuussa tapahtuneesta. Tiedät täysin hyvin, että päätökselläsi oli seurauksia. Enkä puhu ihanteista, romanttisista tilanteista tai vaatimuksista, joita kukaan ei voi täyttää. Puhun tosiasioista.
Miksi joskus joku, joka tulee elämääsi rytinällä, ei ole se, jonka on tarkoitus jäädä? Miksi syntyy suhteita, jotka aluksi tuntuvat oikealta polulta, mutta päätyvätkin risteykseksi? Ja muistutuksena siitä, että on olemassa tie eteenpäin. Hän ei ollut hänen rakkautensa!
Kuka olisi uskonut, että joku, joka aluksi toimii lämmön, ymmärryksen ja huomion ruumiillistumana, voisi muuttua syvimmän sisäisen tuskan lähteeksi? Miten on mahdollista, että satuna alkava suhde päättyy näkymättömään taisteluun oman identiteetin puolesta? Ja miksi narsistien jättämät haavat tuntuvat niin henkilökohtaisilta, melkein kuin ne ulottuisivat itsetunnon perustalle?
Joskus nainen ei sano olevansa vihainen, koska hän on yksinkertaisesti kyllästynyt puhumaan hölynpölyä.
Mitä rakastaminen todella tarkoittaa? Onko se kehojen läheisyys, silmien loiste vai kyky ymmärtää sanomatonta? Kuinka usein sekoitamme rakkauden ymmärrykseen – ja mihin tässä eroavaisuudessa eksymme?
Onko rakkaus todella paikka, jossa kaksi sielua hyväksyy toisensa – haavoittuneina mutta rehellisinä? Onko olemassa ihmistä, joka voi hyväksyä arpesi pelkäämättä todellisuuttasi? Onko mahdollista rakastaa jotakuta ymmärtämättä hänen tuskaansa? Nämä eivät ole kysymyksiä, jotka etsivät täydellisyyttä, vaan totuutta. Totuutta siitä, mitä toisen ihmisen edessä seisominen tarkoittaa – alastomana sielultaan, ilman naamiota, ilman pelejä, vain kaiken kanssa, mitä on.