Kasvotko 80- ja 90-luvuilla? Muista, että olemme…
...pelattiin kumin kiertoa, piilosta, kahden tulen välissä, ratsastettiin rullaluistimilla, kehrättiin hula-vannetta, leikittiin muoviaseilla, piirrettiin asfaltilla...
He antoivat meidän leikkiä koko päivän yhdellä ehdolla – että palaamme lounaalle tai illalliselle tai että olemme kotona heti kun tulee pimeää.
Lounaan sijaan pyysimme usein vanhempiamme levittelemään voita likaisin käsin syömällemme leipäpalalle, mutta se ei haitannut ketään.
Ajelimme pyörällä, leikimme hiekkalaatikossa, heittelimme marmoria... Leikimme pihoilla, kadulla, luonnossa, emme tietokoneen edessä.
Kaatuimme, loukkaantuimme, murtuimme luut, menetimme hampaan, mutta ei koskaan ollut valituksia. Kukaan muu ei ollut syyllinen. Vain me, ja sen takia saimme joskus "yhden opetustunnin" viimeisen kerran, vaikka se ei ollut meidän vikamme.
Menimme ystävän luo pyörällä tai kävellen, soitimme ovikelloa tai kävelimme sisään ilman ennakkoilmoitusta. Talon ovi ei mennyt lukkoon, joten saimme palata kotiin ilman pelkoa yölläkin.
Keräsimme merkkejä, lautasliinoja, purukumitarroja, Animal Kingdomia, Kinder Egg -hahmoja, Pez-karkkeja ja suklaakääreitä, jotka sitten vaihdoimme ystävien kanssa puuttuviin.
Kun ajoimme pyörällämme, meillä ei ollut kypärää eikä polvi- tai kyynärsuojaimia.
Joimme vettä hanasta tai mistä vain sen löysimme – pullotettua vettä ei ollut.
Vietimme tunteja tehden autoja laatikoista, laudoista ja putkista. Olit onnekas, jos sinulla oli ystävä, jolla oli pyörä, joka veti sinut mäen huipulle, jossa muistimme, ettei meillä ollut jarruja! Muutaman kaatumisen jälkeen löysimme ratkaisun ongelmaan – pysähdyimme osumalla puuhun tai likakasaan. Tällä hetkellä ei ollut vilkasta liikennettä.
Söimme kaiken mitä käsiimme saimme. Joimme makeita mehuja, mutta meillä ei ollut painoongelmia, koska vietimme päivämme juosten ja leikkien.
Jaoimme kaikki yhden Coca-Colan (kun meillä oli tarpeeksi rahaa, saimme ostaa litran pullon) ja joimme samasta pullosta, eikä kukaan kuollut.
Meillä ei ollut matkapuhelimia, kirjeet lähetettiin postitse. Tapasimme henkilökohtaisesti, emme virtuaalisesti.
Meillä ei ollut pelikonsoleita, mp3-levyjä, Nintendo 64:itä, Xboxeja, videopelejä, lukuisia tv-kanavia, kotiteatteria, chat-huoneita, digikameroita, Internetiä, Instagramia ja Facebookia...
Kirjeitä ja postikortteja lähetettiin postitse, ja valokuvaaminen oli erityinen tapahtuma. Sinä päivänä puimme kauneimmat mekkomme ja uudet sandaalit, sitten odotimme kaksi viikkoa kuvien kehittymistä.
Kauneus oli epävarmuudessa, odotuksessa. Nykyaikaisen valokuvien poistovaihtoehdon avulla voimme valita valokuvasta hymyn ja hylätä kaiken muun. Miksi? Myös muut hetket ovat arvokkaita.
Meillä oli todellisia ystäviä. Jotkut olivat huonoja akateemisia suorituksia ja joutuivat yksinkertaisesti toistamaan arvosanan, jos he eivät opiskelleet tarpeeksi. Kukaan ei käynyt psykologilla tai opettajalla. Vuosi on vaihtunut ja jokainen on saanut uuden mahdollisuuden.
Meillä oli vapaus menestyä ja epäonnistua, vastuu. Ja opimme valitsemaan. Meillä oli niin "vähän", mutta olimme niin onnellisia!
